lauantai 17. tammikuuta 2015

Kurkistus loppuvuoteen, osa 1

Ei ole ollut tarvetta kirjoittaa. Välillä ei ole ollut voimia siihen. Monet muutkin asiat ovat nielleet aikaa niin, että blogistania on etääntynyt kauemmas. Silloin tällöin olen kuitenkin piipahdellut tutuissa blogeissa, mikä on tuntunut lämpimältä ja mukavalta - kai turvalliseltakin. On ollut hienoa nähdä, miten elämä jatkuu eri puolilla, tuntemattomien tuttavuuksien elämänpiireissä.

Viimeksi kirjoittelin syyskuussa. Kuvatiedostoista on hyvä katsoa, mitä sen jälkeen on tapahtunut. Yllättävän paljon kaikenlaista olen kokenut, kun katselen viime vuoden kuvia. Laitanpa joitakin merkittävämpiä muisteluksia loppuvuodelta.

Lokakuussa pääsin vihdoin toteuttamaan monen vuoden takaista haavettani: rummun valmistusta. Ns. lapinrumpu on ollut juttu, joka on elänyt mielessäni kymmenkunta vuotta.

Tein aivan pikkuruisen, reilun kämmenen kokoisen minirummun:


ja melkoisen ison kumeaäänisen isorummun:


Marraskuussa kädentöiden harjoittelu jatkui puukonteon parissa. Pääsin harjoittelemaan mm. luun työstämistä. Puukko on kuitenkin vieläkin tekele eli keskeneräinen. Kyllä siitä vielä joskus hyvä tulee...


Marraskuussa oli vielä kovin kesäistä, joten päästiin koiruuksien kanssa vielä soutelemaan ja vesileikkeihin. Tässä pentukoiruus (kovin keskeneräinen sekin) ensimmäistä kertaa veneessä:



Nyt tuli ohjelmanumeroa, joten joulukuu jää toiseen kertaan. Julkaisen tämän nyt, ettei taas jää tämäkin keskeneräinen arkistojen unholaan.


lauantai 27. syyskuuta 2014

Lomapuuhia

 

Lapin lomallani löysin pahkan, josta yritin kovertaa kuksan tapaista. Hauskaa hommaa ja sangen terapeuttista puuhaa, joka vielä tulee jatkumaan. Ei siitä mitään kunnon kuksaa taida tulla, koska on oudon muotoinen ja osin laho, mutta haluan harjoitella. Jospa jonain päivänä löytyy se täydellinen aihio, josta syntyy The Kuksa...
 

Yksi Lapin mökkeilyä hallitseva juttu oli valkoiset läikät, jotka havaitsin yön pimeydessä astuessani sisään. Luulin ensin hiirulaisten repineen valkoista paperia sinne tänne, mutta pian tajusin sisään päässeen lintuparan koristelleen hätäjätöksillään koko mökin. Eikä ollut mikään pikkuinen lintu, vaan melko kookas vesilintu! Oli tainnut savupiipun ja takan kautta päätyä kurjaan kohtaloonsa :(

Minun, jo ennestään väsyneen kohtalon oli yksi yö siivota linnunkakkaa ja siinä ohessa koettaa pitää kolmea sekopäätä koiraa irti toisistaan. Ja tuleviksi päiviksi riitti valkeiden läikkien putsausta ihan kiitettävästi. Elämä on mm. vanhojen tahrojen poistamista. Siinäkin taidossa on minulla oppimista...
 

Löysin ihanan hienohiekkaisen rannan ja siellä törmäsin parhaimmat päivänsä kokeneeseen hepoiseen, jolle aivan vaistonvaraisesti halusin antaa uuden ja uljaamman elämän. Sellaisen, minkä itsekin tahtoisin...


(Lähetetty kännykällä)

perjantai 26. syyskuuta 2014

Lappiko karu


Aamulenkkimme loputtomissa ruskavarvikoissa. Tunturipuron turvallinen ja taukoamaton solina. Eräs täysin tyyni ilta, kun kuljettiin korkealla tunturinummella, aurinko lämmitti ja porokoiratytöt laidunsivat ahkerasti. Kiipeäminen korkealle kalliopahdalle. Ja paljon muuta.



 

Inari ja Utsjoki näyttivät lempeimmät ja värikkäimmät puolensa. Juuri sellaista huomaan näin jälkeenpäin kipeästi tarvinneeni. Olen kovin kiitollinen.


On ollut mukava viettää aikaa lapsuuden kodissa ja mökillä. Vaaramaastojen keskellä muistella tunturimaisemia. Jotkut niistä ovat piirtyneet sydämeeni ja ottamistani kuvista olen iloinnut. Kuvien katselu on tuntunut nyt harvinaisen hyvältä ja rauhoittavalta.


(Lähetetty kännykällä)

keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Huokailutuksia


Saavuttiin iltasella lapsuuden mökilleni. Olen ollut viikon verran ruskaretkellä koiralaumani kanssa pohjoisessa Lapissa ja nyt on eteläisen osan vuoro.

Reissumme alkupäivät olivat kertakaikkiaan kamalia, kun olin tehnyt strategisen virhearvioinnin isojen koirien kanssa. Tyttökoiruuden juoksu ei ollutkaan niin lopuillaan kuin luulin... Pentukoiruuskin alkoi taas pelätä ja oksennella autossa. Voihan huokaus, kun meinasi mennä hermot erinäisenkin kerran. Lisäksi monet muut vastoinkäymiset piinasivat siinä ohella.

Äkkiä ne kamalat päivät kuitenkin unohtuivat ja päällimmäisenä on jäänyt mieleen upea syksyn väriloisto ja monet muut huokailuttavan ihanat hetket luonnon helmassa. Sekin kerta, kun perättäiset vastoinkäymiset melkein itketti, niin kuukkeli lehahti naapuripuuhun lohduttamaan :)

Rinkkavaellukselle en tänä syksynä päässyt, kun retkikamulle oli tullut terveydellisiä esteitä. Haaveissani oli edes pari telttayötä, mutta nelijalkaisten kamujeni kanssa se oli tällä erää mahdotonta. Jouduttiin tyytymään mökkeilyyn, mikä ei sinänsä niin huono vaihtoehto olekaan - etenkään pakkasöinä.

Tällä hetkellä tuntuu Niin hyvältä olla isäni rakentaman mökin lämmössä. Olen juurillani ja kaikki tuntuu olevan kohillaan. Iso helpotuksen huokaus!

Kävin vähän aikaa sitten pimeässä hakemassa vettä järvestä. Paljain jaloin kahlailin matalassa rantavedessä syvänteen reunalle ja ämpäri kädessä seisoskelin hyisessä vedessä. Tuijottelin taivaalle, missä loimusivat laajat revontulet ja triljoonat tähdet tuikkivat kirkkaina. Miten pakkasyö voi ollakin niin raikkaan lämmittävä.


(Reissun päältä kännykällä)

lauantai 13. syyskuuta 2014

Pommituksen jäljiltä...

Kylläpä on ollut kaikenlaista tohinaa sekä myötä- että vastoinkäymisineen. Ikävimmät jutut kuitenkin kutakuinkin hallinnassa. Mutta väsyttää. Äitiäkin ikävä - oikeasti :) Ja kaipuu vesille tai tuntureille kasvaa kasvamistaan.


Maailmalta kantautuu todella huolestuttavia viestejä, mutta meikäläinen se vaan käy omia sotiaan. Joskus tuntuu ihan kornilta, kun niin monet omat murheet ovat loppupelissä aika vähäpätöisiä.


Työllistävin taisteluni on ollut keltaisista pommeista selviytyminen. Joka ikinen päivä omppujen kimpussa (yhdessä ampiaisten kanssa) ja aina parin tunnin päästä maa oli keltaisena. Kun puun alla kyykki keräämässä, niin pää ja selkä sai osumia. Aivan jatkuva tömps tömps sekä omalta että naapureiden pihalta.


Lähes päivittäin olen keitellyt sosetta pakasteeseen. On ollut runsain sato ikinä meidän pihalla. Viime vuonna oli se niukin sato; noin kymmenkunta omppua.


Punaiset pommit ovat onneksi vaarattomampia, ja niitä on vähemmänkin. Eivät mene mustelmille kuten valkeat kuulaat ja ne säilyvät pitkään hyvinä ja kiinteinä. Paraikaa niiden siivuja hurisee kuivurissa.


Kunto on pakosti kohentunut, kun olen rampannut sekä koiruuksien että omppujen takia sisään ja ulos. Ennätysmäärin askelia ja kumarteluja. Jos nyt viimein pääsisin Sinne Jonnekin lepäämään ja  latautumaan. Kun pentukoiruuskin alkaa olla kaikin puolin fiksumpi eikä koko ajan nappaile kaikkea tien varsilta.


Ai niinku minäkö??



Eiköhän me hyvinkin päästä vielä Jonnekin :) Hommat melkein hallussa.